Koiramainen keskustelupalsta

Sähköpostin tuomaa, mutta aina yhtä hyvä Mr. Green

Palveluskoiraharrastus

Monta kertaa on tullut miettineeksi,
että kyllä ihmisillä sitten osaakin olla merkillisiä harrastuksia: kuten
vaikkapa pilkkiminen - joku istuu tuntikausia hyytävässä talvisäässä
keskellä järvenjäätä ja liottaa surviaissääsken toukkia pienessä avannossa
saamatta sintin sinttiä. Tai mitäs sanotte lenkkeilystä - keski-ikään
ehtinyt ikinuori ulkoiluttaa vatsan ympärille kertyneitä vararenkaita ja
juoksee paikallisella pururadalla hullunkolmiota ympäri kerta toisensa
jälkeen, täysin sairasta ja siinähän tulee hikikin.

Harrastaisivat jotain järkevää kuten palveluskoiratoimintaa.

Aivan aluksi tarvitaan tietysti koira, eikä mikä tahansa naapurin rakki
kelpaakaan, vaan täytyy olla oikein rotukoira, jolla on valiovanhemmat ja
merkillinen nimi. Kun sitten on saatu tuo harrastukseen tarvittava koira,
ollaan edelleenkin lähtöpisteessä, sillä pennun on saatava kasvaa ja viettää
vapaa lapsuus. Siinä sivussa se kenties päättää laittaa asuntosi remonttiin,
sillä nahkasohva olikin jo auttamattoman vanhanaikainen, matot aivan
vääränväriset ja tapeteissakin oli väärät kuviot. Näissä asioissa koirilla
on erehtymätön maku. Harrastuksen antama tyydytys senkuin kasvaa jos ei satu
omistamaan kotivakuutusta, eikö totta?

Pikkupaholaisesta kasvaa oletettavasti keskikokoinen koira jolla on aina
nälkä ja koko ajan jano, ja onnellinen omistaja raahaa ruokaa pikku
kullanmurulleen. Pieniä menoeriä saattavat vielä aiheuttaa naapurin
kakaroiden merkkifarkut, joiden takapuolella on nyrkinmentävä reikä tai
tuttavien huolella rakentama pihamaa, joka erään kyläilykerran jälkeen
muistuttaa perunapeltoa. Eipähän tarvitse käydä enää sielläkään kylässä.

Tässä vaiheesssa on varmaankin jo päästy itse harrastuksen pariin eli on
alettu kouluttamaan koiraa; sormet verillä ja käsivarret mustelmilla
onnellinen harrastaja käy kerta toisensa jälkeen koulutuskentällä
harrastamassa. Ja koira oppii, ainakin karkailemaan ja haistattamaan pitkät,
tässä vaiheessa jo hieman väkinäisesti hymyilevälle omistajalleen.

Mutta sinnikäs työ palkitaan, ja koira tottelee kuin totteleekin:
vapaa-käskyä. Mutta täytyyhän harrastuksesta saada kaikki irti ja siksipä
suuntaavatkin koira ja koiran mukana liikkuva ihminen lukemattomia kertoja
metsien kätköihin harjoittelemaan maastolajeja. Ja niin joutuvat paikalle
sattuvat satunnaiset sienestäjät ja marjastajat mitä merkillisempien
kohtausten todistajiksi synkkien salojen siimeksessä.

Hirveä sudennäköinen peto kiitää suu vaahdossa ja pitkä naru valjaista
roikkuen pelästyneen sienestäjän ohi
- kohta juoksee samasta suunnasta ihminen naama punaisena puuskuttaen ja
karjuu pedon perään julmetun kirousryöpyn ja kajauttaa kaiken päätteeksi
epätoivoiselta kuulostavan tänne-käskyn. Sienestäjä on jo kerennyt
piiloutua, sillä hän on oitis tunnistanut tulijan jälkikoiraansa
kouluttavaksi palveluskoiraharrastajaksi. Kerran aikaisemminkin hän on
joutunut tämänkaltaisen näytöksen seuraajaksi, ja silloin myös melkein
uhriksi, sillä siinä olisi heikkohermoisemmalta päässyt löysät housuun, kun
lähes kivitalon kokoinen palavasilmäinen koiranohjaaja naama punaisena
kiroten esitteli takahampaiden paikkoja ja nielurisoja vapisevalle
sienestäjäressukalle. Näin sienestäjä on oppinut että jälkikoiran liikkuessa
metsässä on kaiken maailman hiippareiden paras pysyä kaukana tai turpiin
tulee. Kovin ovat aggressiivista ja heikkohermoista väkeä nuo
palveluskoiraharrastajat.

Mutta entäs viesti? Sehän on tunnetusti herrasmiesten urheilulaji. Koira
juoksee ja ohjaajat nautiskelevat kahvikupposiaan kauniin luonnon keskellä
ja juttelevat keskenään radiopuhelimilla. Näin teoriassa, mutta kaikki
koiranomistajathan ovat tietoisia koiransa suunnattomasta älykkyydestä.
Niinpä todellisuudessa älykäs viestikoira tajuaa välittömästi mistä on kyse
(hullun hommaa), eikä tee elettäkään liikahtaakseen. Jos juoksee koira, niin
juoksee myös ohjaaja, on älykkään viestikoiran periaate, ja niin ohjaaja
juoksee käsiään heiluttaen ja naama punaisena huutaen. Kertana eräänä koira
suorastaan karkaa käsistä ja ampaisee valtavaan laukkaan. Onnellinen
omistaja näkee itsensä hetken aikaa jo käyttövalion omistajana, kunnes
radiopuhelimesta tulviva kirousryöppy palauttaa ankeaan todellisuuteen,
sienestäjä s-tana syöttää koiraa keskellä rataa. Ja tämä koirista pitävä
raukka vain halusi olla ystävällinen nälkäisen näköiselle koiralle.

Sattuupa myös kerran, että sienestäjä lähes kompuroi maassa olevaan myttyyn.
Tarkemmin asiaa tutkittuaan hän tajuaa sen olevan makuupussin, jossa on
jotakin sisällä. Varovasti hän raottaa hieman pussia ja mitä sieltä
löytyykään? Makuupussin sisällä on ihminen, joka naama punaisena puristaa
tennispalloa kädessään. Entistä punaisempana tuo ihminen sihisee hampaidensa
välistä, että häivy hyvän sään aikana h-ttiin, täällä koulutetaan
hakukoiraa. Ja todellakin, katseensa kohotettuaan sienestäjä huomaa
lähestyvän ihmishahmon joka käsiään yhteen läpsytellen hokee: "ukko, ukko,
ukko". Koiraa sienestäjä ei enää jää odottelemaan, vaan poistuu paikalta
vähin äänin vakuuttuneena yhdestä asiasta; palveluskoiraihmisten täytyy olla
hulluja, aggressiivisia hulluja, vaarallisia punanaamaisia huutavia hulluja.
Voi sienestäjä parka.

True, so true!!!
Tossa hakuleirillä olessani kalsareita myöten läpimärkä ja seuraavana päivänä kusiaispesässä maatessani mietin myös, että palveluskoiraharrastajan EI tarvitse olla hullu, mutta ei tätä kyllä kukaan tervejärkinen tee, joten siitä jokainen voi vetää johtopäätöksensä Very Happy

Oujee! Näinhän se menee Very Happy

Tosta puuttu vaan tää: pahaa aavistamaton sienestäjä, koira bongaa sienestäjän ja pyörii ympärillä, pyörii ja pyörii etsien jotain ja lopulta kuuluu huuto: palkkaa se, kehu sitä. Sienestäjä menee vielä enemmän hämilleen kun koiran omistaja saapuu paikalle ja alkaa kehua koiraa ja kertoo koiralle kuinka hienon sienestäjän koira onkaan löytänyt....

T. Nimim. etsintäkoiraa kouluttanut Very Happy